Vaikeuksien kautta voittoon. Ja takaisin.

Pitkästä aikaa patojen ja kulhojen ääressä, ja heti tuli sanomista. Tai ainakin kirjoitettavaa. Mulla on joku viehätys leipoa piirakoita. Makeat on ihan ykkössuosikkeja, mutta suolaisetkin toimii välillä mainiosti.

Mutta mitä tulee resepteihin, oli ne sitten suolaisen tai makean piirakan, tai minkä tahansa leivonnaisen, tai ruuan ylipäätään: reseptien tulee olla yksinkertaisia mutta silti yksityiskohtaisia. Ei riitä, että mulle annetaan ainesosaluettelo, ja sanotaan että "Tee noista", vaan kaikki pitää täsmentää. Jos reseptissä käsketään laittaa voita, sen olomuoto - voiklöntti vaiko juoksevaa - tulisi täsmentää heti reseptin alussa. Samoin esimerkiksi maidon tai veden lämpötila. Näin vältyttäisiin monelta surullisenkuuluisalta "oho, hupsis!" -hetkeltä. Ehkä.

Tämänpäiväisen reseptin mukaan tehty piirakkataikina oli kerrassaan hämmentävä. Vaikka monenlaisia pohjia on tullut tehtyä sitä omaa suosikkia etsiessä niin tämä oli olemuksessaan yksi ylitse muiden. En sitte tiedä olisiko reseptissä mainittu voi kannattanut laittaa sulavammassa muodossa kuin kimpaleena, sillä pohjaan vaaditut ainekset sekoitettuani mieleni valtasi hämmennös, koska taikinakulhossa näytti lilluvan kasa kokkareista bratwurst-ripulia.

Eksoottisen näköinen taikina valmiina vuokaan!

Vähän lisää jauhoja -temppukaan ei auttanut häivyttämään pohjataikinan nestemäistä perusolemusta, joten uskottelin itselleni, että kaikki hyvin, lapataan taikina vuuan pohjalle ja täytteet niskaan, niin kukaan ei huomaa mitään. Ja alkoihan se paremmalta näyttääkin! Vuoka alkoi olla täydellinen. Tai siis täynnä. Munamaitoa sekaan kaataessani mietinkin hieman huolissani, minne sen kaiken litkun tulisi mahtua. Aika hyvin se sukkuloi kätköön ainesten sekaan. Tosin puolet siitä jäi käyttämättä ylikuormitusvaaran takia. 

 Hetken aikaa näytti hyvälle!

Paistovaihe meni onneksi kovin sukkelaan irkissä kerrottujen hävyttömien piirakka- ja munanvatkausvitsien siivittämänä, joten lopputulosta ei paljoa ehtinyt jännittää. Siinä vaiheessa kun lappasin kauniisti siivutellun palan piirakkaa lautaselleni, koko komeus hajosi komeasti levähtäen kuin kymmenestä metristä mahaloikan suorittanut pellehyppääjä. Sen jälkeen mielessäni pyöri vain yksi kysymys: "Ai mikä pohja?". Sitä kun ei näkynyt jälkeäkään. Mutta maku ratkaisee - ainakin tässä tapauksessa - ja vallan mainio makuelämys siitä syntyikin!

Mahalaskun jälkeen...

netta

//Jälkikirjoituksena todettakoon, ettei se reseptinluku todellakaan taida olla se vahvin osa-alueeni. Unohdin taikinasta leivinjauheen... Hups.

Sunnuntai-illan yksinäinen ateria

Kokkiblogin toinen osapuoli tässä terve! Agnes olen, ja turvautunut viime aikoina lähinnä kämppiksen hermoja säästääkseni noutoruokaan, pakastepitsaan sekä ihan vain pakastimen tyhjennykseen. Se kun on ollut täynnä vanhempien ja mummon ruokalähetyspaketteja... Ai miten niin kukaan muukaan ei usko kokkaustaitoihini tai lauseeseen on-tää-ihan-hyvää?

Nyt kuitenkin sunnuntai-illan kunniaksi päätin kokata nopeasti yhden hengen wokkiaterian. Välillähän minulla on tapana että ruuat ikäänkuin lisääntyvät siinä matkalla kaapista lautaselle, mutta eihän se taaskaan tänään ollut tarkoituksena.

No, se yhden hengen ruokailu on edelleen tosiasia, mutta ruokaa sen sijaan on vaikka armeijalle. Kummasti se "reilu desi" riisiä, yksi sipuli, purkki tonnikalaa, vähän persikkaa ja sitten pakastimesta löytyneet vihanneshässäkät muuttuvat joukkomuonitukseksi ja pieni nuudelikattila oli vaihdettava siinä jossain vaiheessa sittenkin wokkipannuksi.

Voitte arvata siellä ruudun toisella puolella, että mitä minä syön keskiviikkoon asti aamupalaksi, iltapalaksi, lounaaksi ja päivälliseksi.

agnes