"Jos näistä nyt jotain saisi aikaan"

Aion heti alkuun antaa teille oivan vinkin: hankkikaa rikas puoliso ja vaikka kärvistelkää sen kanssa. Se on aina parempi vaihtoehto kuin "Kokkaillaan niistä mitä kaapista löytyy" -päivien vietto. 

Jokaisen kokkaajan kohdalle sattuu varmasti päiviä, jolloin kaikki tekeminen menee vähän aiottua polkua sivummalta. Tänään kun iskin kattilaa liedelle, tiesin että mistään ei seuraa mitään hyvää. Pakko silti oli. Palkkapäivää odotellessa päätin siis taas tyhjäillä kaappejani kaikesta "ylimääräisestä", ja illan inspiraation... tai sanottaisiinko mielummin tuhon alkulähteenä toimi purkki sitruunan ja pippurin makuista tonnikalaa. Pidän paljon kalaruuista, ja tuo maustekaksikko toimiikin oivana tehosteena monissa niistä, mutta tonnikala nyt vaatii mielestäni lisukkeeksi muutakin kuin esim. riisiä, joten ruo purkki on vain jäänyt käyttämättä. Tähän asti siis!

Päätin miksailla tonnikalaa pannulla paistettuun (puna)sipuliin sekä kiinankaaliin ja viedä sen sitten suuntaan X sen mukaan, miltä siinä vaiheessa alkaa tuntua, ja ruoka näyttää. Iskin siis kasvisaineet pannulle, maustin soijalla ja sitä seurasikin illan eka hups-hetki. Pannu lähes ui soijassa. Huonoa alkua päädyin toki sadattelemaan irkkiin, siellä ne monesti kannustaa mua kokkaamaan (kehnosti...). Irkissä valittaessa meni muutama tovi ja keittiöön palatessani huomasin että levy oli edelleen kutosella. En sitten tiedä kumpi antoi pikantimman ruskean sävyn vihanneksilleni, soija vai ylikuuma levy...

Tonnikalapurkin avaamisesta aiheutui seuraava "tästä ei tule mitään" -parkaisu. Tuon säilyketuotteen tuoksu oli... virtsakas. Pistävän virtsan tuoksuinen, jos nyt halutaan tarkentaa. Oikeastaan en haluaisi, mutta en ole vielä keksinyt muuta tapaa siirtää näitä hajukokemuksiani blogiin. Tämän silmiäkirvelevän tuulahduksen jälkeen päätin, että teen mössölle tomaattikastikkeen, vaikka se tuskin sopii yhteen tarjolla olevan makukirjon kanssa, mutta jos hyvin käy niin se ehkä naamioi hieman tätä ruumiineritteen hajua.

Loppukokkailu sujuikin ilman suurempia kommenrvenkkejä, mutta siinä vaiheessa kun piti alkaa lapata tuotostaan kitusiinsa, irkkiin lähti seuraava kommentti:
"nyt mun pitäis syyä tätä mut en uskalla".
Uskaltauduin silti, vatsa huusi ruokaa joten ajattelin että nälkäisenä se menee. Ja menihän se. Ruoka oli onneksi niin korviasavuttavan mausteista (kiitos tonnikalan pippurimaustatuksen sekä kasviosastoon kohdistuneen soijakastikeöverin) että en maistanut mitään muuta kuin kitalakeani korventavan tulisuuden, aavistuksen vetisyyden kastikkeessa, plus pastan, josta taisin kaikessa tohinassa unohtaa mausteet.

Ainiin! Kuten kuvasta näkyy, työkaveri lahjoi mua kasalla omenoita. Jos hyvin/huonosti (en tiedä onko tässä nyt lukijan vai tekijän näkökulma tärkeämpi) niin saatatte saada lisää luettavaa kovinkin pian. Pidetään peukkuja!

netta

Smashing Pumpkins

Jätin taktisesti mainitsematta edellisessä postauksessa, että noita noin neljän kilon kurpitsoitahan oli kaksi. Yritin kovasti päästä eroon toisestakin, mutta siihen se jäi pöydälle vain kököttämään. Kukaan ei halunnut noin "suurta" kurpitsasatsia itselleen. Ei kuulemma mene kun ei sisällä lihaa.

Meillä pistetään kurpitsat mätsäämään pöytäliinaan..

No, minähän en lannistu. Edellisestä kurpitsasta keittelin soseet, nyt tästä päädyin raasteeseen ja kuutioihin. Että "voishan sitä tehä joskus kurpitsarisottoa..." No joo. Alkuperäinen suunnitelma oli toki tuhota se keittiössä, mutta jotenkin perussunnuntainen "katsonpa tässä samalla romanttisen komedian" -ajatusmaailma vei voiton. Noheva martta helvetistähän yhdisti siis nämä kaksi asiaa.

Työpiste ja välineet.

Koko areena. Huomaa telkkarissa "teeveeviiden" laatuleffan mainos.

Kurpitsan kanssa meni tällä kertaa kaikki vallan mainiosti. Kuten kuvistakin voi päätellä, tuli lohkoja ja raastetta. Keräsin myös siemet talteen, sillä ajattelin Marttojen ohjeen avulla tehdä paahdettuja kurpitsansiemeniä. Ohje oli seuraava:

Paahdetut kurpitsan siemenetIrrota kurpitsan siemenet rihmoista tarkasti, mutta älä pese niitä. Levitä siemenet tasaisesti leivinpaperille. Lämmitä uuni 250 asteiseksi ja paista siemeniä noin 10 - 30 minuuttia, eli kunnes ne ovat vähän paahtuneet.Voit myös ennen paahtamista laittaa siementen päälle vähän suolaa, mutta ei välttämätöntä.

Tässä hommassahan ei käynyt sitten aivan yhtä hyvin. Uuni 250 astetta, 8 minuuttia ja lopputulos oli semisti käryävä sekä savua täynnä oleva keittiö. En taas tiedä missä meni vikaan. Ei nää nyt nätisti paahtuneilta näytä, eikä olleet ees hyviä. Pari söin, ihan testiksi, mutta lopulta piti vain kiikuttaa ne taloyhtiön roskikseen.

Semmosta tällä kertaa. Palataan, rakkaat lukijat. Katellaan jos tekis vaikka ens kerralla kurpitsahilloa.

- agnes

Kurpitsaiseni, olet sietämätön tyyppi

Pitkästä radiohiljaisuudesta pahoittelee myöskin agnes. Agneskin söi festarimättöjä pitkin kesää ja vietti festarivapaansa sellaisissa työpaikoissa, joissa oli ruokala. Niissä sitä sitten mätettiin safkaa naamaan ilman että kotona tarvitsi kokata yhtään mitään. Se jos mikä onkin turvallinen vaihtoehto!

Koska nyt on syksy, ja kaikki vouhottavat jollain tapaa "kotoruuasta", "kotoilusta", "lähiruuasta" ja "syksyn antimista", oli allekirjoittaneenkin jotakuinkin pakko kokeilla näitä termejä. Olen erittäin hyvä aina osallistumaan eri vouhotuksiin, joten eipä se tämäkään jäänyt kokeilematta.

Eli, sain haalittua itselleni tuollaisen noin neljän kilon kurpitsan. Ohjeissa oli että halkaise kurpitsa, poista siemenet, irrota melto ja sitten pilko/soseuta/jne. Eipä päästy ensimmäisestä vaiheesta hirveästi eteenpäin, sillä veitsellehän kävi näin.

Ei liikkunut suuntaan eikä toiseen. Ei ennen kuin otin varresta kiinni ja hakkasin kyseistä typerää kurpitsaa pöytään. Sitten se sinkosikin ja nyt on varpaassa mustelma kun möhkäle pomppasi suoraan jalkaterän päälle.... Tästä vahingosta ei valitettavasti ole valokuvatodisteita.

- agnes

Kokkaajan paluu, mutta ei niin voitokkaissa merkeissä.

Täällä taas, hyytävän pitkän blogihiljaisuuden jälkeen.

Facebook ystävällisesti muistutti mua siitä, että tästä tapahtumasta on jo vuoden verran aikaa, joten ehkä ryhtiliikkeen yritys on taas paikallaan. Oman hiljaisuuteni syyksi sanon kesän. Tuntui että koko kesä meni viipottaessa ties missä: ulkomailla, ympäri Suomen, festareilla, toisten nurkissa. Ei siinä tule oikein kokkailtua, ruokavalio koostuu lähinnä festari- ja noutoruokapöperöistä sekä muiden ihmisten jääkaappien antimista. Omat kokkailutkin jäivät useimmiten asteelle nuudelit. Edes minä en ole vielä onnistunut mokaamaan niitä... Vielä ehtii!

Jaarittelut sikseen. Päätin tovi sitten leipoa muffineja. Tyhjensin pakastintani ja löysin sieltä jämäpussin raparperia, ja ajattelin tehdä niistä jotain muuta kuin sitä iänikuista raparperipiirakkaa, jo siksikin että sitä raparperia ei turhan ronskisti ollut. Googlettelun jälkeen törmäsin helpon näköiseen reseptiin joten ei kun aineet kasaan, kulhoihin ja kohta onkin taikinavuuat uunissa. Väärin.

Reseptin kohta "sekoita voisula kananmuniin" aiheutti pientä takapakkia tässä sujuvasti soljuneessa leipomisen zenmäisessä menossa. Voisulani ei ilmeisesti ollutkaan tarpeeksi notkeaa, vaan kananmuniin miksattuna sain aikaan jotain (eikä edes ensimmäistä kertaa!) löysän vatsan jälkituotteita muistuttavaa. 

Kokkareet on selkeästi mun erikoisalaa. Uusiksi meni!

Ilmeisesti olen kuitenkin oppinut tuntemaan itseni sen verran hyvin, että jääkaapista löytyi tarpeet myös erään numero kaksi, joten ei kun uutta  voisulaa kehiin. Tällä kertaa varmistin että voi ei vahingossakaan muistuta mitään nihkeästi virtaavaa mutavyöryä vaan se liikkuu kuin pikamatkaharjoituksissa kirmaava gepardi. Tässä vaiheessa keskityin niin antaumuksella tähän juoksupuoleen, että unohdin tyystin mitata voisulan määrän ja olin jo kipannut munien kaveriksi kaiken mitä ylpeänä olin saanut aikaan. No, kai määrä oli jotain sinne päin, taikinasta ei omaan silmääni tullut erityisen hämmentävän näköistä.

Tosin tämä innostuneisuudesta johtunut huolimattomuus saattoi silti vaikuttaa asiaaan. Kun tarvittava kypsymisaika oli mennyt (plus tolla uunin minimalisella koolla se lähes aina on vähemmän kuin reseptissä), muffinien pinta oli edelleen hämmentävän kalvakka. "Lämmöt pois ja muutama lisäminuutti" -taktiikka sai aikaan ainoastaan sen, että muffinien pohja muistutti lähinnä mustaa aukkoa, tai bläkkäreiden käsitystä hyvinpaistuneesta leivonnaisesta. Synkkää oli. No, pinnalla komeili toinen tarina. Kalvakkuus ei ollut häipynyt minnekään ja spontaanilla ratkaisulla taikinan sekaan nakatut pakastevadelmat saivat somat muffinini näyttämään lähinnä joltain homejuuston jatkeelta. Urheasti uskaltauduin myös maistelemaan tuotoksiani, mutta ei, maku oli puiseva ja kuivakka. Jos en olisi viime kädessä saanut intuitiota vadelmista, olisi makuelämys ollut varmasti vähän kuin tyynyä olisi popsinut.

netta