Netistä löydettyä

Sitä vaan piti sanomani, että MTV3:n nettisivut näyttävät ytimekkäästi summanneen tämän blogin sisällön. Ainakin tunnun tunnistavan itseni aika monesta kohdasta...!

netta

Kilpparileipä!

Lidlin rouhesämpyläpussin viimenen yksilö oli kyllä herttainen. Herra Kilpikonna, joka hitto vie hymyilee! Näättekö! Se jopa hymyilee!

Kyllä ne muut sämpylät oli ihan tavallisia pyöreitä muhkuroita hyvineen, mutta tämä. Voi että tämä. Toisaalta, en nälkäsenä halunnut jättää sitä vaan hengailemaan ja homehtumaan, joten näinhän sille sitten kävi:

Pahoittelen syvästi hyvin brutaalia teurastamista ja kurkuilla täyttöä, mutta... nälkä. Mikä ihana tekosyy.

- agnes

Makumatkalla

Kolme kuvaa eli kolme erittäin hyvää syytä miksi viihdyn turistinomaisilla Tallinnan päiväristeilyillä:

1. Meriaamiainen
Löytyy jugurttia, salaattia, tonnikalaa, piirakoita, silliä, tuoreita hedelmiä, munakasta, perunasalaattia, sämpylöitä, juustoa, kurkkua... ihan kaikkea mitä aamuisin haluaisit syödä mutta et kuitenkaan koskaan muista ostaa kotiin eikä sinulla juuri varaakaan ole. Ja mikäli ostat, niin ei siulla kuitenkaan ole aikaa sellaista aamuisin syödä - c'mon se on hyvä että kahvi naamaan kun pitää olla jo töissä. Aikaisin herääminen ei ole vaihtoehto.

2. Suhteellisen halvat erikoiskahvit
En tajua, miten ei tarvitse mennä kuin yhden lätäkön yli ja Laten hinnasta tippuu jo noin puolet pois. Ottakaapa mallia, suomalaiset kirskuriyrittäjät! Bonusta kahvin kaveriksi oli tietysti nauttia se kauniilla torilla istuen lampaantaljan päällä ja lämmitellen itse viltin alla. Kynttilätkin paloivat, aww.

3. Kolpakot
'Nuff said.

- agnes

Pitsapäivä!

Pidettiin taas rumien pitsojen pitsaperjantai. Agnes ja pikkuveli. Huomatkaa, että meillä on samat geenit niin ruuanlaittotaitojen kuin mielikuvituksen kanssa. Kysymys "voiko maissipalkoja laittaa pitsaan" ei kerinnyt kunnolla edes kaikua, kun velipoika oli ne sinne jo lykännyt. Arvostan!

Mumsmumsmumsmums.

- agnes

Flunssankarkoitusruoka

Hyvä lukija. Tunnista alla oleva ruokalaji ja saa siitä hyvää mieltä loppupäiväksesi. Voit palkkioksi taputtaa itseäsi selkään tai vapaavalintaisesti olkapäälle ja todeta olevasi maan mainio ihminen!

Tosiaan, toinen soppahan se siellä! Alkuviikon Linssi Soppasonnistumisen kunniaksi täräytin tulille toisenkin keittoruuan. Tästä tuli ihan puhdasverinen sosemössö, joten nimesin sen flunssankarkoitussopaksi. Olen nimittäin huomannut saman asian kuin lapset - jos tyhmänoloisen, pahanmakuisen tai ruman ruuan nimeää innovatiivisesti, niin johan alkaa maistua!

Kattilaan tuli viskottua satunnaisessa järjestyksessä seuraavat asiat
- kaksi valkosipulinkynttä
- puolikas punasipuli
- pakasterasiallinen kurpitsamössöä
- purkillinen säilykekantarellejä (ei muuten ole havaintoakaa että mistä nämä tulivat....)
- inkivääritahnaa, taas kerran ja tällä kertaa semmoinen reilu ruokalusikallinen
- currya puoli pussia kun vähän hurahti
- pippuria, suolaa, sitruunamelissaa, basilikaa, rakuunaa ja muskottipähkinää mukavat "hömpsyt"
- taas sitä soijarouhetta, allekirjoittaneen superruokaa
- puoli pussia perunamuusijauhetta joka muuten vispataan sinne sekaan!
- vettä
- viimeset vihreät linssit
- purkillinen halvinta kermaa mitä lähikaupasta löytyy

Vaikka työvaiheet näyttivät suht epäilyttäviltä, superblenderin ja kerman jälkeen kokonaisuus oli jo melkein hyvä. Pistin koristeeksi raejuustoa ja basilikaa ja totesin että kyllä se on rumakin ruoka taas kerran aika mainiota.

Että onnea vaan sille joka saa tästä tuholaisesta itselleen joskus ruuanlaittajan, kämppis kun ei nimittäin suostunut tulemaan edes keittiöön työvaiheiden aikana.... Eikä se tuota syö. Vaikka sitä on jättimäinen kattilallinen. Eh.

Palataan,

- agnes

Soppanen, Linssi Soppanen

Sillon kun on semmonen ihan helvetin kehno maanantai, niin ruuan pitää olla helppoa että sillä saa kiukun laantumaan. Maanantaisin ei jaksa myöskään välittää, että miltä se safka näyttää - kuten esimerkiksi alla olevan kuvan suhteellisen karun näköinen linssisoppa.

Linssisoppa oli kuitenkin sympaattista, lämmittävää ja täyttävää ruokaa. Vähän ku lohtusafkaa. Parastahan tässä on se, että on vielä terveellistä - voit vetää napaasi niin paljon ku jaksat ilman huolta huomisesta ja vyöllesi kertyvästä pelastusrenkaasta. Tai minä ainaki söin.

Uusi keittiöbravuurini, Linssi Soppanen, sisältää seuraavia asioita
- kourallinen Punnitse ja Säästä -firman papusekoitusta joka piti kokata jo eilen. Eli turposi jääkaapissa pienessä nesteessä kaksi päivää.....
- no joku kourallinen vihreitä linssejä, mitä sieltä kaapista nyt sattu käteen
- vähän soijarouhetta, semmonen pieni hujaus, tuosta noin!
- ketsuppia (kun tomaattimurska meni rumiin pitsoihin)
- katkaravunjämät pakastimesta (nämäki tais jäädä pitsoista yli)
- maissia (nämä on muute varmaan kämppiksen, noh, mitäs jätti ne pakastimeen)
- jotkut turkkilaisen jugurtin jämät, ihan vähän kermaa kun loppu kesken
- mausteita oman maun mukaan. Itse lykkäsin inkivääritahnaa (Pirkka), currya, sipulirouhetta, valkosipulirouhetta, jotain äitin kuivaamia yrttejä sekä peruspippureita ja suolaa.
- vettä

Eli kaikkia muita aineksia paitsi sitä maitotuotesatsia ja ketsuppia keitellään hiljalleen semmonen noin puolisen tuntia miedolla lämmöllä. Kannattaa ottaa paksupohjainen kattila ja unohtaa se porisemaan ikään kuin itsekseen. Kun alkavat näyttää pehmeiltä ja vesi haihtuneelta, hutkitaan vähän kauhalla sinne päin ja sekoitellaan kerma. Heitetään levy nollille ja odotellaan tekeytymistä 5 - 10 minuuttia. Sinä aikana ehtii hyvin hörppäsemään ensimmäiset ruokajuomat ja hymyillä edes vähän. Lopputuloksen tulee siis näyttää tältä:

Valehtelematta parasta soppaa ikinä.

- agnes

Dementikon pizzarulla

Tovi sitten oli tarkoitus tehdä monenmuotoista pizzaa: toinen normaali lättymuotoinen töihin evääksi ja toinen rullattuna heti syötäväksi. Ensin tein eväspizzan ilman sen suurempia ongelmia, tosin persikat muistin nakella päälle vasta kun pelti oli jo menossa uuniin mutta rullasen kanssa ei käynytkään niin onnellisesti.

Kymmenen pistettä, papukaijamerkki sekä vaimomatsku-tuotepalkinto (joita meillä ei ole, eikä kukaan sellaisia haluaisi vaikka olisikin...) sille, joka ensimmäisenä arvaa, minkä olennaisen täytteen puuttumisen huomasin vasta siinä vaiheessa kun kääryle oli viettänyt rullamuodossa aikaansa uunissa jo 5 minuuttia...

Ja ei, taikina-täyterulla epätoivoisen myöhäisellä juustokuorrutuksella ei ollut hyvää. 

Ensi kertaan!

netta 

Ylimitoitusta revisited

Uskaltauduin alkuviikosta siivota uunin viimeisen kokkaustapaturman jäljiltä. Ensin nakkasin uuniin kasan puhdistusaineita, jotka ehtivät muhia siellä varmaan noin puoli vuorokautta. Uuni piti putsata ennen töihinmenoa, mutta sitten tulikin kiire kaikkialle muualle ja kun vihdoin pääsin takaisin kotiin niin puhdistusaineet olivat varmasti vaan sulautuneet uusiksi kokkaremuodoiksi noiden rasva- ja taikinaklimppien kanssa. Järeät aseet avuksi (eli metallilasta, veitsi ja juustohöylä), vartin verran tehokasta työskentelyä, kiroilua ja itsensäsyyttelyä ja uuni oli puhdas! Alla kuvatodisteita siitä mitä jäi käteen.

  Tarkkasilmäiset varmasti huomaavat, että roskiinmenneet yllätykset oli kätevästi kerätty ko. sotkun tuottaneen reseptin päälle... Ei enää toista kertaa samaa kokemusta, kiitos!

netta

Ylimitoitusta

Moi. Taas.

Joskus tuntuu, että tää mun kyky nähdä tulevaisuuden tapahtumiin on niin vankka, että voisin perustaa vaikka jonkin ennustajafirman sivubisneksenä... Että joo, pääsi taas käymään hassusti.

Päätin tehdä omena-toscapiirakan. Miksailin kahta eri reseptiä (toisesta pohja, toisesta päällinen) koska tuo uunivuoka on aika pieni, mutta halusin taas päälle reilusti sitä tosca-mössöä, koska se on ihan parasta. Pohjan leipominen meni kerrankin aivan ok, taikinasta tuli normaali ja hyvin makoisa (taisin syödä ehkä kolmaosan raa'asta taikinasta...) ja kun otin pohjan omenoineen paistumasta lisätäkseni tosca-mössön, oma usko tekemisiini oli hyvin vankka. Etenkin kun tuo potentiaaliselta hasardilta vaikuttanut vaihe (siis valmista mössö kattilassa aineksista maito-mantelit-jaunot-sokeri-RASVA!) onnistui, en polttanut mitään pohjaan. Tai ketään.

Suuruudenhulluus sokaisi tämän kokkaajan hetkeksi, eikä edes paistumisvaiheessa kohonnut taikinapohja antanut vinkkejä siitä, että kaikki toscamössö ei ehkä mahtuisikaan vuoan päälle kuin hansikas käteen, vaan meno oli enemmänkin täysikasvuisen norsun tunkemista tulitikkurasiaan (taidan muuten käyttää aika paljon eläinvertauksia...). Tosin huomasin asian vasta siinä vaiheessa, kun mössön rasvaosuus alkoi tihkua vuuan reunojen yli. No silmät kiinni vaan ja vuoka uuniin niin hyvää tulee.

Seuraavasta kuvasarjasta saatte päätellä, kuinka hyvää. Menen tästä avaamaan toisenkin ikkunan, että saisin tuon palaneen rasvan käryn pois asunnostani.

Vielä mahtuu... Tai sitten ei.

 

 Ylijäämää. 

 

 

 

En ole koskaan ollut Mustanaamion ystävä, mutta tuo yksi läntti tuossa etualalla näyttää ihan Mustanaamion pääkallolta. 

 

ps. jos joku haluaisi vielä tulla putsaamaan mun uunin, niin arvostaisin kovasti!

netta

"Jos näistä nyt jotain saisi aikaan"

Aion heti alkuun antaa teille oivan vinkin: hankkikaa rikas puoliso ja vaikka kärvistelkää sen kanssa. Se on aina parempi vaihtoehto kuin "Kokkaillaan niistä mitä kaapista löytyy" -päivien vietto. 

Jokaisen kokkaajan kohdalle sattuu varmasti päiviä, jolloin kaikki tekeminen menee vähän aiottua polkua sivummalta. Tänään kun iskin kattilaa liedelle, tiesin että mistään ei seuraa mitään hyvää. Pakko silti oli. Palkkapäivää odotellessa päätin siis taas tyhjäillä kaappejani kaikesta "ylimääräisestä", ja illan inspiraation... tai sanottaisiinko mielummin tuhon alkulähteenä toimi purkki sitruunan ja pippurin makuista tonnikalaa. Pidän paljon kalaruuista, ja tuo maustekaksikko toimiikin oivana tehosteena monissa niistä, mutta tonnikala nyt vaatii mielestäni lisukkeeksi muutakin kuin esim. riisiä, joten ruo purkki on vain jäänyt käyttämättä. Tähän asti siis!

Päätin miksailla tonnikalaa pannulla paistettuun (puna)sipuliin sekä kiinankaaliin ja viedä sen sitten suuntaan X sen mukaan, miltä siinä vaiheessa alkaa tuntua, ja ruoka näyttää. Iskin siis kasvisaineet pannulle, maustin soijalla ja sitä seurasikin illan eka hups-hetki. Pannu lähes ui soijassa. Huonoa alkua päädyin toki sadattelemaan irkkiin, siellä ne monesti kannustaa mua kokkaamaan (kehnosti...). Irkissä valittaessa meni muutama tovi ja keittiöön palatessani huomasin että levy oli edelleen kutosella. En sitten tiedä kumpi antoi pikantimman ruskean sävyn vihanneksilleni, soija vai ylikuuma levy...

Tonnikalapurkin avaamisesta aiheutui seuraava "tästä ei tule mitään" -parkaisu. Tuon säilyketuotteen tuoksu oli... virtsakas. Pistävän virtsan tuoksuinen, jos nyt halutaan tarkentaa. Oikeastaan en haluaisi, mutta en ole vielä keksinyt muuta tapaa siirtää näitä hajukokemuksiani blogiin. Tämän silmiäkirvelevän tuulahduksen jälkeen päätin, että teen mössölle tomaattikastikkeen, vaikka se tuskin sopii yhteen tarjolla olevan makukirjon kanssa, mutta jos hyvin käy niin se ehkä naamioi hieman tätä ruumiineritteen hajua.

Loppukokkailu sujuikin ilman suurempia kommenrvenkkejä, mutta siinä vaiheessa kun piti alkaa lapata tuotostaan kitusiinsa, irkkiin lähti seuraava kommentti:
"nyt mun pitäis syyä tätä mut en uskalla".
Uskaltauduin silti, vatsa huusi ruokaa joten ajattelin että nälkäisenä se menee. Ja menihän se. Ruoka oli onneksi niin korviasavuttavan mausteista (kiitos tonnikalan pippurimaustatuksen sekä kasviosastoon kohdistuneen soijakastikeöverin) että en maistanut mitään muuta kuin kitalakeani korventavan tulisuuden, aavistuksen vetisyyden kastikkeessa, plus pastan, josta taisin kaikessa tohinassa unohtaa mausteet.

Ainiin! Kuten kuvasta näkyy, työkaveri lahjoi mua kasalla omenoita. Jos hyvin/huonosti (en tiedä onko tässä nyt lukijan vai tekijän näkökulma tärkeämpi) niin saatatte saada lisää luettavaa kovinkin pian. Pidetään peukkuja!

netta

Smashing Pumpkins

Jätin taktisesti mainitsematta edellisessä postauksessa, että noita noin neljän kilon kurpitsoitahan oli kaksi. Yritin kovasti päästä eroon toisestakin, mutta siihen se jäi pöydälle vain kököttämään. Kukaan ei halunnut noin "suurta" kurpitsasatsia itselleen. Ei kuulemma mene kun ei sisällä lihaa.

Meillä pistetään kurpitsat mätsäämään pöytäliinaan..

No, minähän en lannistu. Edellisestä kurpitsasta keittelin soseet, nyt tästä päädyin raasteeseen ja kuutioihin. Että "voishan sitä tehä joskus kurpitsarisottoa..." No joo. Alkuperäinen suunnitelma oli toki tuhota se keittiössä, mutta jotenkin perussunnuntainen "katsonpa tässä samalla romanttisen komedian" -ajatusmaailma vei voiton. Noheva martta helvetistähän yhdisti siis nämä kaksi asiaa.

Työpiste ja välineet.

Koko areena. Huomaa telkkarissa "teeveeviiden" laatuleffan mainos.

Kurpitsan kanssa meni tällä kertaa kaikki vallan mainiosti. Kuten kuvistakin voi päätellä, tuli lohkoja ja raastetta. Keräsin myös siemet talteen, sillä ajattelin Marttojen ohjeen avulla tehdä paahdettuja kurpitsansiemeniä. Ohje oli seuraava:

Paahdetut kurpitsan siemenetIrrota kurpitsan siemenet rihmoista tarkasti, mutta älä pese niitä. Levitä siemenet tasaisesti leivinpaperille. Lämmitä uuni 250 asteiseksi ja paista siemeniä noin 10 - 30 minuuttia, eli kunnes ne ovat vähän paahtuneet.Voit myös ennen paahtamista laittaa siementen päälle vähän suolaa, mutta ei välttämätöntä.

Tässä hommassahan ei käynyt sitten aivan yhtä hyvin. Uuni 250 astetta, 8 minuuttia ja lopputulos oli semisti käryävä sekä savua täynnä oleva keittiö. En taas tiedä missä meni vikaan. Ei nää nyt nätisti paahtuneilta näytä, eikä olleet ees hyviä. Pari söin, ihan testiksi, mutta lopulta piti vain kiikuttaa ne taloyhtiön roskikseen.

Semmosta tällä kertaa. Palataan, rakkaat lukijat. Katellaan jos tekis vaikka ens kerralla kurpitsahilloa.

- agnes

Kurpitsaiseni, olet sietämätön tyyppi

Pitkästä radiohiljaisuudesta pahoittelee myöskin agnes. Agneskin söi festarimättöjä pitkin kesää ja vietti festarivapaansa sellaisissa työpaikoissa, joissa oli ruokala. Niissä sitä sitten mätettiin safkaa naamaan ilman että kotona tarvitsi kokata yhtään mitään. Se jos mikä onkin turvallinen vaihtoehto!

Koska nyt on syksy, ja kaikki vouhottavat jollain tapaa "kotoruuasta", "kotoilusta", "lähiruuasta" ja "syksyn antimista", oli allekirjoittaneenkin jotakuinkin pakko kokeilla näitä termejä. Olen erittäin hyvä aina osallistumaan eri vouhotuksiin, joten eipä se tämäkään jäänyt kokeilematta.

Eli, sain haalittua itselleni tuollaisen noin neljän kilon kurpitsan. Ohjeissa oli että halkaise kurpitsa, poista siemenet, irrota melto ja sitten pilko/soseuta/jne. Eipä päästy ensimmäisestä vaiheesta hirveästi eteenpäin, sillä veitsellehän kävi näin.

Ei liikkunut suuntaan eikä toiseen. Ei ennen kuin otin varresta kiinni ja hakkasin kyseistä typerää kurpitsaa pöytään. Sitten se sinkosikin ja nyt on varpaassa mustelma kun möhkäle pomppasi suoraan jalkaterän päälle.... Tästä vahingosta ei valitettavasti ole valokuvatodisteita.

- agnes

Kokkaajan paluu, mutta ei niin voitokkaissa merkeissä.

Täällä taas, hyytävän pitkän blogihiljaisuuden jälkeen.

Facebook ystävällisesti muistutti mua siitä, että tästä tapahtumasta on jo vuoden verran aikaa, joten ehkä ryhtiliikkeen yritys on taas paikallaan. Oman hiljaisuuteni syyksi sanon kesän. Tuntui että koko kesä meni viipottaessa ties missä: ulkomailla, ympäri Suomen, festareilla, toisten nurkissa. Ei siinä tule oikein kokkailtua, ruokavalio koostuu lähinnä festari- ja noutoruokapöperöistä sekä muiden ihmisten jääkaappien antimista. Omat kokkailutkin jäivät useimmiten asteelle nuudelit. Edes minä en ole vielä onnistunut mokaamaan niitä... Vielä ehtii!

Jaarittelut sikseen. Päätin tovi sitten leipoa muffineja. Tyhjensin pakastintani ja löysin sieltä jämäpussin raparperia, ja ajattelin tehdä niistä jotain muuta kuin sitä iänikuista raparperipiirakkaa, jo siksikin että sitä raparperia ei turhan ronskisti ollut. Googlettelun jälkeen törmäsin helpon näköiseen reseptiin joten ei kun aineet kasaan, kulhoihin ja kohta onkin taikinavuuat uunissa. Väärin.

Reseptin kohta "sekoita voisula kananmuniin" aiheutti pientä takapakkia tässä sujuvasti soljuneessa leipomisen zenmäisessä menossa. Voisulani ei ilmeisesti ollutkaan tarpeeksi notkeaa, vaan kananmuniin miksattuna sain aikaan jotain (eikä edes ensimmäistä kertaa!) löysän vatsan jälkituotteita muistuttavaa. 

Kokkareet on selkeästi mun erikoisalaa. Uusiksi meni!

Ilmeisesti olen kuitenkin oppinut tuntemaan itseni sen verran hyvin, että jääkaapista löytyi tarpeet myös erään numero kaksi, joten ei kun uutta  voisulaa kehiin. Tällä kertaa varmistin että voi ei vahingossakaan muistuta mitään nihkeästi virtaavaa mutavyöryä vaan se liikkuu kuin pikamatkaharjoituksissa kirmaava gepardi. Tässä vaiheessa keskityin niin antaumuksella tähän juoksupuoleen, että unohdin tyystin mitata voisulan määrän ja olin jo kipannut munien kaveriksi kaiken mitä ylpeänä olin saanut aikaan. No, kai määrä oli jotain sinne päin, taikinasta ei omaan silmääni tullut erityisen hämmentävän näköistä.

Tosin tämä innostuneisuudesta johtunut huolimattomuus saattoi silti vaikuttaa asiaaan. Kun tarvittava kypsymisaika oli mennyt (plus tolla uunin minimalisella koolla se lähes aina on vähemmän kuin reseptissä), muffinien pinta oli edelleen hämmentävän kalvakka. "Lämmöt pois ja muutama lisäminuutti" -taktiikka sai aikaan ainoastaan sen, että muffinien pohja muistutti lähinnä mustaa aukkoa, tai bläkkäreiden käsitystä hyvinpaistuneesta leivonnaisesta. Synkkää oli. No, pinnalla komeili toinen tarina. Kalvakkuus ei ollut häipynyt minnekään ja spontaanilla ratkaisulla taikinan sekaan nakatut pakastevadelmat saivat somat muffinini näyttämään lähinnä joltain homejuuston jatkeelta. Urheasti uskaltauduin myös maistelemaan tuotoksiani, mutta ei, maku oli puiseva ja kuivakka. Jos en olisi viime kädessä saanut intuitiota vadelmista, olisi makuelämys ollut varmasti vähän kuin tyynyä olisi popsinut.

netta

Skeletorin ilmestys + kieliterveiset länsinaapurista

Kukaan ei varmaan usko, mutta olin ysiluokalla tetissä eräässä pizzabuffetissa. Lähinnä siksi, että siellä sai palkattomasta raadannasta palkkioksi syödä joka päivä ilmaiseksi. Varsinaisesta pizzanpaistosta en siis muutamaa harjoituskertaa enempää vastannut, pääasiallisiin työtehtäviin kuului mm. pizza- ja salaattipöytien ainesten laittaminen  valmiiksi sun muu avustava työ, mutta tämä aivan liian monta vuotta sitten suoritettu tetti yhtäkkiä taisi koputtaa viattoman pizzaleipurin takaraivoon ja sai aikaan idean, että tehdäänpäs pizzapohja perinteiseen tyyliin - eli ei siis kaulimella vaan käsin pyörittämällä se taikinapallerosta kauniin symmetriseksi, ehyeksi ja pyöreäksi taikinakokonaisuudeksi.

Siis kyseisen videon hengessä, vaikka ei yhtä massiivisessa kokoluokassa. 

Vanhat taidot olivat selkeästi "hieman ruosteessa" ja kuvassa siis taidonnäyte siitä, mitä innokkaasta yrityksestä seurasi. Mielestäni taikinamöltti näyttää hämmentävästi huppu vinksallaan olevalta Skeletorilta. Tässä vaiheessa oli pakko myöntää tappio, mytätä taikina takaisin kompaktiksi palleroksi ja ottaa apuun leipurin paras kaveri, kaulin. Sen jälkeen alkoi näkyä pyöreitä muotoja muuallakin kun oletetun Skeletorin silmäaukoissa...

Pizzan teosta voinkin vetää vielä löyhän aasinsillan otsikon toiseen viittaukseen, eli niihin kieliterveisiin. Vierailin siis muutama viikko sitten Tukholmassa ja kävimme matkaseurani kanssa einestämässä paikallisessa pizzabuffetissa (taas, mikä pakkomielle mulla näihin on!) , jossa törmäsin erikoisimman näköiseen pizzaan vähään aikaan. Yhtenä täytteenä oli siis pekonia, joka ainakin omasta mielestäni kokonsa, värinsä sekä muotonsa puolesta näytti ihan kieleltä. Hieman groteskista esillepanosta huolimatta uskaltauduin kyseisen palasenkin syömään. Heja Sverige!

netta

Epäilyttäviä olomuotoja

Blogi on taas ollut valitettavan hiljaa. Itsellä on ollut niin kiireinen kuukausi, että aikaa extremekokkailulle ei ole pahemmin ollut. Kävin pari viikkoa sitten Edinburghissa tutustumassa skottilaiseen ruokakulttuuriin, ja koska olen maailman paskin "ruoka"bloggaaja, niin kameraan ei kyllä siltä saralta tarttunut mukaan mitään kertomisen arvoista. Mutta paikalliset ruokalistat voi tiivistää kolmeen sanaan "chips, crisps + deep-fried". Siellä uppopaistetaan ihan oikeasti jopa niitä Mars-patukoita... Onneksi hostellimme kuitenkin tarjosi baarissaan myös sydän- ja verisuonitauteja karttaville normaalia purtavaa.

Yksi kuva reissulta on kyllä pakko jakaa. Kämmäily kulkee ilmeisesti geeneissä. Sisko päätti tehdä drinkin malt whiskeystä ja dietti-kokiksesta ja no, saatiin päivän parhaat naurut. Se kyllä jopa uskaltautui juomaan kyseistä tuotosta!

Itse taas poden edelleen köyhä ritari -syndroomaa. Köyhät ritarit on ehkä maailman paras herkku, varsinkin tuoreiden marjojen ja kinuskikastikkeen kanssa, rasvaisina ja rapeiksi paistettuina. Mutta vaikka mitä tahansa teenkin, ne ei ikinä vastaa sitä tavoitetta, minkä ne ovat äidin tekeminä saaneet. Vähän aikaa sitten päätin taas rohkaistua ja kokeilla onneani. Ihan oikeaoppisesti liotin leipäpaloja siinä munamaitolitkussa kunnes olivat hörpänneet lähes koko nesteen ja yritin paistaa leipäsiä runsaassa rasvassa ensin ohjeen mukaan hiljaisella lämmöllä ja turhautuneena ritarien edelleen esittämästä kalvakkuudesta lisäsin lämpöä ihan kunnolla. Turhaan. 

Ei jälkeäkään rapsakasta ja hyvinpaistuneesta herkusta. Kuvassa näkyvä valmis tuotos syntyi pitkän paistamisen jäljiltä ja näyttää lähinnä alkueläimeltä kalvakkaan olemuksensa ja hieman ameebanoloisen vetelyytensä perusteella. Aina ei tässä blogissa voi onnistua, mutta olisi se kiva edes kerran!

netta

Soijakastikehyökkäys

Yllätyin tänään "iloisesti" kun avasin jääkaapin. Soijakastikepullo oli päättänyt ulkoistaa osan sisällöstään jugurttipurkkien päälle. Tosin eka luulin, että joku oli vitsillä käynyt siellä ripuloimassa, sen verran tuhdilta tavaralta se kasa näytti.

Läjä muistutti erehdyttävästi erästä verratonta pääsiäisherkkuamme...

Sain purnukat vielä pelastettua jääkaapista ihan ok, mutta siinä vaiheessa kun siirtelin niitä tiskipöydälle putsattaviksi, eilinen viininmaistelu iski kehiin ja pisti kädet tärisemään. Sen seurauksena soijaläjä laajentui purkinkannesta myös jääkaapin oveen, lattialle ja pitkin tiskipöytää. Olihan tässä jo ollutkin hiljaista onnettomuusrintamalla yllättävän kauan!

Lattiaa ja tiskipöytää en vaivautunut kuvaamaan, tämä kertoo jo oleellisen.

netta

Puolittamisen sudenkuopat

Vahinko-onnistumiset taisi jäädä siihen yhteen kertaan. Perusmeininki ihan tavallisten vahinkojen säestämänä jatkuu.

Ruokapirkka on kyllä ehtymätön inspiraation lähde tällaiselle "yksinkertaista ruokaa yksinkertaiselle ihmiselle" -periaatteella kokkaavalle. Löysinkin uusimmasta numerosta jauhelihakastikeohjeen, jota päätin kokeilla, sillä se ei vaikuttanut liian katastrofialttiilta. Ongelmia kuitenkin aiheutti se, että jauhelihaa ei löytynyt pakkasesta sitä reseptin vaatimaa 400g vaan korkeintaan puolet siitä. No resepti puoliksi, tuttua hommaa.

Toki reseptiä puolittaessa kannattaa muistaa se, että on oleellista laittaa jokaista ainesosaa puolet vähemmän, ettei käy niin kuin tässä tapauksessa että kaikkia muita meni se supistettu määrä paitsi jauhoja. Vaikka kuinka yritin kastiketta jatkaa vedellä mokan tajuttuani, siihen jäi silti valitettavan sementtinen yleisilme. Ehkä tästä opimme sen, että... No ei tästä kyllä opi yhtään mitään.

 Vaikka kuinka lautasta kallistaa, yhteisrintama pysyy ihailtavan tiiviinä...

Mutta hei jos muuraria tarviitte, niin saa ottaa yhteyttä! Laastia löytyy.

netta

Tein salaattia ja...

Kerran vuodessa voi vahingossa saada ruokarintamallakin aikaan taidetta.

netta

Punkkua! Makkaraa!

Ei kai tässä muuta kuin että nyt ollaan kerrankin mukana ajan hermoilla. Eilen ilmoitettiin Mötörhead Shiraz -viinin saapumisesta Suomeen, tänään Kotiteollisuuden lanseeramasta makkarasta. Allekirjoittanut ainakin aikoo vaihtaa sen iänikuisen pakastepitsansa näihin edes ensi kesäksi.

Helppoa pitäisi ruokailun olla kuin heinänteko, kuhan muistan eka paistaa makkarat ja sitte vasta korkata "Lemmyn".

Kuvat Taloussanomista sekä Järvi-Suomen Portin nettisivuilta, kuvankäsittely Paintista. Enkä muuten enää muista että miksi lisäsin tuon ristinnäköisen plussan tuohon. Joku idea siinä kai oli, mutta jäi taas kerran puolitiehen....

- agnes

Elämästä nauttimisen esteet

Kuten olen jo aiemminkin maininnut, työkalut ovat välillä erittäin tarpeellisia muutenkin kuin naulan paikalleen hakkaamisessa. Taannoin ostin laivalta kokeilumielessä pullon halpaa valkkaria "kun kuulosti hyvän makuiselta, hinta oli kohdallaan ja pullokin kovin sievä" (siinä oli pieniä punaisia, kimaltavia sydämiä... öh). Muutaman viikon päästä siitä tuli sitten tarve korkata kyseinen yksilö ja yllätys oli iloinen, kun huomasin, että pullossahan oli kunnon korkkikorkki. Ei siis mikään näppärä "pyöritä vähän rannetta ja juo itsesi autuuteen" -ratkaisu.

Koska suosin itse helposti (ja nopeasti!) avattavia pulloja, aseeni tämmöistä tuulimyllyä vastaan taisteluun typistyi kehnoon käsikäyttöiseen kierrevempeleeseen. No tuumasta toimeen, aimot kierrokset avaimeen ja pianhan kyseinen värkki olikin porautunut korkkiin. Toki sen jälkeen auttaisi kovasti ripeä kiskaisu, sitä seuraava poks-ääni sekä korkkivapaa pullo. Mutta näinhän ei tietenkään tässä blogissa käy. Kiskoin viritelmää naama punaisena mutta tuloksena oli yhtä tyhjän kanssa.

Onneksi Agnes on nestetasapainon ylläpitämisen ehdotonta eliittiä ja vinkkasikin, että vasaran naulanirroituspuolta kannattaa soveltaa myös tähän tarkoitukseen, ainoana erotuksena se, että naulan virkaa toimitti avaaja. Tuumasta toimeen, kiskonta käyntiin ja kyllähän se korkki sieltä kohosikin - noin puoli senttiä. Siinä vaiheessa alkoi näyttää siltä, että jos väännän viritelmää enää milliäkään, pullon kaula vääntyy ja katkeaa. Lasinsirpaleinen viini ei omia makunystyröitani hivele, joten seuraavaksi oli edessä avaajan irtiväätäminen korkista ja seuraava suunnitelma.

(toim.huom. kuvaustilanne lavastettu jälkeenpäin, 

tosin korkki on juuri se korkki.)

Päätin, että kampeaminen on edelleen the juttu, mutta ei vasaran kanssa vaan avaajan avulla. Lähestymissuunta vaan vaihtui, joten ei kun avaaja reippaasti kiertymään kiinni korkin sivuun, ja armoton nytkytys, jonka seurauksena korkki nousi muutaman millin kerralla. Paikan vaihto kyljen toiseen reunaan ja saman toisto. Noin vartin reippaan tahkoamisen jälkeen kuuluikin siunattu poksahdus ja reitti jumalten juomiin oli vapautunut.

Mitä me tästä opimme on se, että A. tarkista jo ostohetkellä pullon korkkitilanne ja B. työkalut on edelleen pop keittiössä kuin keittiössä!

netta

Tuhon alkulähteillä - katastrofien kehityslaboratorio esittäytyy

Tässä vaiheessa ajattelin, että voisin esitellä keittiöni, eli sen maaperän, josta ruuanlaiton vaaralliselle ja haastavalle taipaleelle ponnistan. Asun pienehkössä yksiössä, jonka keittiö muodostuu kuvassa näkyvästä avokeittiöstä. Keittiössä on sekä hyvät että huonot puolensa. Itse asunnon kannalta se on näppärä, sillä se vie suhteellisen vähän tilaa. Mutta toisaalta taas kun pieneen tilaan pitää tunkea mahdollisimman paljon keittiötarpeistoa, koko saattaa olla kuin Gulliver-sadusta tuttu. Lilliputtimainen.

Edelliseen asuntoon verrattuna suurta plussaa on kuvassa näkyvä pöytätaso, jossa mahtuu vaikka kaulimaan sitä surullisenkuuluisaa Aasian mantereen kokoista pullataikinaa (ja todellakin, se meinasi siltikin valua reunoilta yli...). Edellisessä asunnossani oli niin järkyttävän pieni keittokomero, että sinne mahtui tasan yksi ihminen kerrallaan, eikä siellä ollut yhtään ylimääräistä työtasotilaa missään. Pizzataikinat tuli kaulittua olohuoneen lattialla ja muistelen edelleen suurella lämmöllä sitä kertaa kun sohvalla ollut vaatekasa tippui suoraan puoliksi kaulitun taikinan päälle.

Pientä miinusta ovat taas viehättävän minimalistinen jääkaappi sekä liesi, jonka veroista koossa en ole toista nähnyt. Sen kokoluokka on lähes identtinen mikroaaltouunini kanssa ja kuten skarpimmat saattoivat jo huomata, levyjä hellassa on tasan kaksi. Se nyt ei mikään suuri puute ole, sillä ikinä en ole niin abstraktia ruuanlaittoa harjoittanut, etteikö kahdella levyllä olisi pärjännyt, mutta se uuni. Se tuottaa aina välillä päänvaivaa. 

Piirakat, lasagnet, risotot sun muut standardiuunivuokaan mahtuvat ruuat siellä vielä paistaa  ongelmitta, mutta jos piirakkavuokani olisi halkaisijaltaan paria senttiäkään suurempi, se ei mahtuisi uuniin sisään. Suurinta päänvaivaa tuottavatkin mm. pizzataikinat, kääretorttupohjat, pannukakut sun muut "pellinkokoiset" reseptit, sillä uunipeltini koko on ehkä 2/3 normaalista. Siinä saa aina ositella reseptejä ja silti aina välillä huomata, että taikinaa tuli siltikin liikaa. Tai sitten aivan liian vähän. Tämä lisää ymmärrettävästi entisestään ruuanlaiton satunnaista haasteellisuutta täällä päin Suomea, mutta kuten itse jo aiemmin olen sanonut, niin aina voi (ja myös tulee) improvisoida!

netta

Hengettären helmet

Netta julkaisi jossain tuossa vuodenvaihteen tienoilla omia arkistojen aarteitaan, ja nyt taidan minäkin tehdä saman. Löysin joulukuvia etsiessäni seuraavat kotihengettäryyden helmet.

Erään kerran juhlittiin jotakin kemuja, ja lattiahan oli liukas edellisen siivouskerran jäljiltä. Meni vissiin liikaa tolua parketille.. Lopputulos kuitenkin oli se, että matto luisti lattialla kuin kengät Helsingin talvikelissä, ja pitihän siihen laittaa asiankuuluvat varoituskyltit.

Nooh, kyltit oli loppu niin käytettiin vissiin kelan kirjekuorta.

Viimekesän hittijuoma. Juoman koostumuksen ensimmäinen oikein arvannut kommentoija saa palkkioksi vapaavalintaisen, Ei Vaimomatskua -henkisen kodinhoito/ruuanlaitto-ohjeen.

Kun allekirjoittaneella oli viimeksi synttärit, osasivat kaverit arvata, etten tule tarjoilemaan syöntikelpoisia ruoka-annoksia,joten toivat he lahjaksi sellaisen. Koristelivat vielä lemppariorkesterini mukaan, eikö oo hieno!

Palaillaan.

- agnes

Näppärän kotikokin työkalupakki

Tänään päätin olla spontaani, reipas ja rohkea ja kokeilla tammikuun ruokapirkasta löytynyttä tonnikala-makaronigratiinin reseptiä lievin muunteluin. Oma versioni siis seuraava:

3dl raakaa makaronia
1 lihaliemikuutio
1 purkki tonnikalaa öljyssä
n. 10 kirsikkatomaattia pilkottuna
½ pussia pakastesipulikuutioita
tölkki yrttimaustettua paseerattua tomaattia (paljon parempia kuin tomaattimurskat, sillä näissä ei ole niitä ällöjä sattumia)
mausteita oman maun mukaan
päälle juustoraastetta

Siinä vaiheessa kun olin saanut makaronit keitettyä ja kaadettua uunivuokaan ja saattanut niiden seuraksi kattilassa kuullotetut sipulit, väriä ottaneet tomaatinpalat, paseeratun tomaatin plus mausteet ja päässyt siihen vaiheeseen että "Lisää enää tonnikala purkista ja törkkää koko komeus uuniin", huomasin että tölkinavaajaa ei löydy mistään, eikä säilykepurkin kannessa ole tietenkään sitä kaikenpelastavaa vedintä.

 Karu lähtökohta.

Työkaluhommiksihan se meni. Koska työkaluarsenaalini on varmaan kattavampi kuin keittiövälineiden (note to self: hanki tästä lähtien jokaista keittiövälinettä kaksi kappaletta ja säilytä kakkoskappaleet vaikka kassakaapissa!) niin apu löytyi sangen sukkelaan. Vasaran, tommoisen ihme-piikin, saksien, ruuvimeisselin ja jakoavaimen suosiollisella avustuksella sain nakerrettua kanteen sen verran suuren aukon, että mahduin sen kautta kampeamaan pitkää ja ohutta lusikanvartta käyttäen purnukan sisälmykset ulos. Toki reikää olisi voinut brutaalisti hakata suuremmaksi, mutta naapurit eivät ilmeisesti arvosta yöllistä vasarointia. Se hakkaaminen aiheutti myös tonnikalaöljyn viehättävän roiskumisen ympäri keittiötä.

 Ohessa työkalutarpeisto, joka jokaisella tulisi olla hätätilanteiden varalta.

 Vähän kuin säästöpossua olisi ryöstänyt. 

Tässä tapauksessa kumminkin loppu hyvin, kaikki hyvin. Ruoka onnistui vallan mainiosti ja voin suositella reseptiä lämpimästi. Kunhan vain ette pihtaile sen tonnikalan kanssa ja ostatte niitä kalliimpia purkkeja, joiden kansiin sisältyy ne kultaakin kalliimmat vetimet!
 

 netta