Facebook ystävällisesti muistutti mua siitä, että tästä tapahtumasta on jo vuoden verran aikaa, joten ehkä ryhtiliikkeen yritys on taas paikallaan. Oman hiljaisuuteni syyksi sanon kesän. Tuntui että koko kesä meni viipottaessa ties missä: ulkomailla, ympäri Suomen, festareilla, toisten nurkissa. Ei siinä tule oikein kokkailtua, ruokavalio koostuu lähinnä festari- ja noutoruokapöperöistä sekä muiden ihmisten jääkaappien antimista. Omat kokkailutkin jäivät useimmiten asteelle nuudelit. Edes minä en ole vielä onnistunut mokaamaan niitä... Vielä ehtii!
Jaarittelut sikseen. Päätin tovi sitten leipoa muffineja. Tyhjensin pakastintani ja löysin sieltä jämäpussin raparperia, ja ajattelin tehdä niistä jotain muuta kuin sitä iänikuista raparperipiirakkaa, jo siksikin että sitä raparperia ei turhan ronskisti ollut. Googlettelun jälkeen törmäsin helpon näköiseen reseptiin joten ei kun aineet kasaan, kulhoihin ja kohta onkin taikinavuuat uunissa. Väärin.
Reseptin kohta "sekoita voisula kananmuniin" aiheutti pientä takapakkia tässä sujuvasti soljuneessa leipomisen zenmäisessä menossa. Voisulani ei ilmeisesti ollutkaan tarpeeksi notkeaa, vaan kananmuniin miksattuna sain aikaan jotain (eikä edes ensimmäistä kertaa!) löysän vatsan jälkituotteita muistuttavaa.
Kokkareet on selkeästi mun erikoisalaa. Uusiksi meni!
Ilmeisesti olen kuitenkin oppinut tuntemaan itseni sen verran hyvin, että jääkaapista löytyi tarpeet myös erään numero kaksi, joten ei kun uutta voisulaa kehiin. Tällä kertaa varmistin että voi ei vahingossakaan muistuta mitään nihkeästi virtaavaa mutavyöryä vaan se liikkuu kuin pikamatkaharjoituksissa kirmaava gepardi. Tässä vaiheessa keskityin niin antaumuksella tähän juoksupuoleen, että unohdin tyystin mitata voisulan määrän ja olin jo kipannut munien kaveriksi kaiken mitä ylpeänä olin saanut aikaan. No, kai määrä oli jotain sinne päin, taikinasta ei omaan silmääni tullut erityisen hämmentävän näköistä.
Tosin tämä innostuneisuudesta johtunut huolimattomuus saattoi silti vaikuttaa asiaaan. Kun tarvittava kypsymisaika oli mennyt (plus tolla uunin minimalisella koolla se lähes aina on vähemmän kuin reseptissä), muffinien pinta oli edelleen hämmentävän kalvakka. "Lämmöt pois ja muutama lisäminuutti" -taktiikka sai aikaan ainoastaan sen, että muffinien pohja muistutti lähinnä mustaa aukkoa, tai bläkkäreiden käsitystä hyvinpaistuneesta leivonnaisesta. Synkkää oli. No, pinnalla komeili toinen tarina. Kalvakkuus ei ollut häipynyt minnekään ja spontaanilla ratkaisulla taikinan sekaan nakatut pakastevadelmat saivat somat muffinini näyttämään lähinnä joltain homejuuston jatkeelta. Urheasti uskaltauduin myös maistelemaan tuotoksiani, mutta ei, maku oli puiseva ja kuivakka. Jos en olisi viime kädessä saanut intuitiota vadelmista, olisi makuelämys ollut varmasti vähän kuin tyynyä olisi popsinut.
Tosin tämä innostuneisuudesta johtunut huolimattomuus saattoi silti vaikuttaa asiaaan. Kun tarvittava kypsymisaika oli mennyt (plus tolla uunin minimalisella koolla se lähes aina on vähemmän kuin reseptissä), muffinien pinta oli edelleen hämmentävän kalvakka. "Lämmöt pois ja muutama lisäminuutti" -taktiikka sai aikaan ainoastaan sen, että muffinien pohja muistutti lähinnä mustaa aukkoa, tai bläkkäreiden käsitystä hyvinpaistuneesta leivonnaisesta. Synkkää oli. No, pinnalla komeili toinen tarina. Kalvakkuus ei ollut häipynyt minnekään ja spontaanilla ratkaisulla taikinan sekaan nakatut pakastevadelmat saivat somat muffinini näyttämään lähinnä joltain homejuuston jatkeelta. Urheasti uskaltauduin myös maistelemaan tuotoksiani, mutta ei, maku oli puiseva ja kuivakka. Jos en olisi viime kädessä saanut intuitiota vadelmista, olisi makuelämys ollut varmasti vähän kuin tyynyä olisi popsinut.
netta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti