Tuhon alkulähteillä - katastrofien kehityslaboratorio esittäytyy

Tässä vaiheessa ajattelin, että voisin esitellä keittiöni, eli sen maaperän, josta ruuanlaiton vaaralliselle ja haastavalle taipaleelle ponnistan. Asun pienehkössä yksiössä, jonka keittiö muodostuu kuvassa näkyvästä avokeittiöstä. Keittiössä on sekä hyvät että huonot puolensa. Itse asunnon kannalta se on näppärä, sillä se vie suhteellisen vähän tilaa. Mutta toisaalta taas kun pieneen tilaan pitää tunkea mahdollisimman paljon keittiötarpeistoa, koko saattaa olla kuin Gulliver-sadusta tuttu. Lilliputtimainen.

Edelliseen asuntoon verrattuna suurta plussaa on kuvassa näkyvä pöytätaso, jossa mahtuu vaikka kaulimaan sitä surullisenkuuluisaa Aasian mantereen kokoista pullataikinaa (ja todellakin, se meinasi siltikin valua reunoilta yli...). Edellisessä asunnossani oli niin järkyttävän pieni keittokomero, että sinne mahtui tasan yksi ihminen kerrallaan, eikä siellä ollut yhtään ylimääräistä työtasotilaa missään. Pizzataikinat tuli kaulittua olohuoneen lattialla ja muistelen edelleen suurella lämmöllä sitä kertaa kun sohvalla ollut vaatekasa tippui suoraan puoliksi kaulitun taikinan päälle.

Pientä miinusta ovat taas viehättävän minimalistinen jääkaappi sekä liesi, jonka veroista koossa en ole toista nähnyt. Sen kokoluokka on lähes identtinen mikroaaltouunini kanssa ja kuten skarpimmat saattoivat jo huomata, levyjä hellassa on tasan kaksi. Se nyt ei mikään suuri puute ole, sillä ikinä en ole niin abstraktia ruuanlaittoa harjoittanut, etteikö kahdella levyllä olisi pärjännyt, mutta se uuni. Se tuottaa aina välillä päänvaivaa. 

Piirakat, lasagnet, risotot sun muut standardiuunivuokaan mahtuvat ruuat siellä vielä paistaa  ongelmitta, mutta jos piirakkavuokani olisi halkaisijaltaan paria senttiäkään suurempi, se ei mahtuisi uuniin sisään. Suurinta päänvaivaa tuottavatkin mm. pizzataikinat, kääretorttupohjat, pannukakut sun muut "pellinkokoiset" reseptit, sillä uunipeltini koko on ehkä 2/3 normaalista. Siinä saa aina ositella reseptejä ja silti aina välillä huomata, että taikinaa tuli siltikin liikaa. Tai sitten aivan liian vähän. Tämä lisää ymmärrettävästi entisestään ruuanlaiton satunnaista haasteellisuutta täällä päin Suomea, mutta kuten itse jo aiemmin olen sanonut, niin aina voi (ja myös tulee) improvisoida!

netta